Kiinalainen herkku. Ravintolassa vol.2

Turisti A: Jännittävännäköinen annos. Mikä tämä musta on? (tökkää syömäpuikkonsa kumimaiseen muodostelmaan lautasella. Sisältä alkaa valua mustaa nestettä.)
Turisti B: EI! VARO!
Turisti A: (vetäisee puikkonsa salamannopeasti pois.)
Turisti B: (näyttää kauhistuneelta). Se on tuhatvuotinen muna!
Turisti A: ??

Kiinassa toista kertaa ja olen välttynyt kuulemasta tältä kulinaristin herkulta:

Mikä meni pieleen?

Kohtaus shanghailaisessa ravintolassa.

Turisti A.: Hienoa, ruokalista on englanniksi. Otetaan kanaa. Se on aina varma valinta.
Turisti B. : Mitä tämä termi tarkoittaa? (osoittaa tuntematonta englanninkielistä sanaa.)
Turisti A.: Otetaan nyt vaan sitä kanaa.
(Tarjoilija A. kirjaa tilauksen. Juoksee hakemaan toisen tarjoilijan avuksi)
(Tarjoilija B. saapuu paikalle ja viisoo varpaitaan. Oletteko varma, etta haluatte tilata juuri tätä?)
Turisti A: Kananvarpaita! Herranen aika ei kiitos.
Turisti B: (hiljenee.)
(A ja B vaihtavat yhteistuumin tilauksen.)
(A ja B syövat, nyökyttelevä. Kulho tyhjenee.)
Turisti A.: Ei tämä kyllä taida porsasta kuitenkaan olla. Mutta hyvää on.
Turisti B. (poimii lihanpalan) Tämä näyttää varpaalta.
(Turisti A ja B tuijottavat sanattomina lihanpalaa, josta sojottaa linnun kynsi).

Pala silkkitietä

Xingyangissa unohtaa olevansa Kiinassa. Varsinkin, jos lähtee maakunnan keskuskaupungin Urumqin ulkopuolelle.

Tiellä Urumqista Turpaniin näkee vain hiekka-aavikkoa - ja yhden maailman suurimmista tuulivoimapuistoista. Valkoiset jättimyllyt kohoavat usvan seasta kuin muinaiset luut, näky on silmänkantamaton. Tuuli tarttuu autoon kun matka jatkuu. Peltilaatikko syöksyy solaa pitkin. Turvavöitä on turha hamuta.
Turpanissa ihmiset pakenevat basaareista keskipäivän kuumutta, syövät lituskaisia leipiä ja ylpeilevät viinirypäleillään. Haen varjoa moskeijasta ja suren sata vuotta sitten tuhottuja Buddha-maalauksia.

Kuusikymmentä prosenttia turpanilaisita on islaminuskoisia uiguureita ja puhuu omaa kieltään, opas sanoo. Kashgarin kaupungissa luku on yhdeksänkymmenta. Kiinalaisvähemmisto joutuu pärjätakseen opettelemaan turkkilaissukuisen uiguurin kielen. Kiina ei muistuta olemassaolostaan edes ihmisten kasvonpiirteissä.

Hiekka maistuu kitalaessa vielä, kun silkkitien muinaisten suurkaupunkien Idikutin ja Yargulin rauniot jäävät taakse.

Oi munakoiso!

Kiina opettaa kärsivällisyyttä. Juoksemme Pekingin lentokentän läpi, minä ja Kiinan seuralaiseni. Vaihtoaikaa on vajaat pari tuntia. Juoksu on turha. Air Chinan lento on myöhässä. Virkailija viittoo odottamaan. Kuluu tunti. Virkailija viittoo toisen, ja kolmannenkin kerran. Alkaa näyttää siltä, ettei Chengduun päästä ihan heti.

Marssimme palvelutiskille vaihtamaan lippuja - läpi ryysiksen, läpi metelin, yleisen hässäkän ja kaaoksen, mistä lie tällä kertaa johtuvan. Inttämällä saadaan toiset lennot. Sisukkuus kannatti. Tauluun ilmestyy tieto, etta kello neljän lento on peruttu, kaksi tuntia sen jälkeen, kun lennon oli määrä lähteä.
Toinen lento on vaivaiset viisi tuntia myöhässä.

On kaksi syytä olla Chengdussa.
1) Tiibet. Reitti Lhasaan käy helpotein Chengdun kautta. Mieli halajaa Lhasan kukkuloille, joiden eksotiikan oletan elähdyttävän paljonkin matkustaneen turistin kulahtanutta sielua. Maan johto on päättänyt toisin ja sulkee tiibetilaisalueet turisteilta pariksi kuukaudeksi. Huono säkä käy jo toista kertaa. Ensimmäisen kerran sama epäonni iski 2008.

2) Ruoka. Sichuanilainen keittio on parasta Kiinaa. Omistaudun pippurintuoksulle, hotpotille ja mausteisessa liemessä pehmenneelle munakoisolle. Istumme tutuissa ravintoloissa, spekuloimme seuraavia aterioita ja niiden koostumusta.

Aterioiden välillä käymme Wuhoun temppelin kujilla näpeloimässä hajamielisesti matkamuistoja. Kantamus lisaantyy puisella naamiolla. Mietimme käyntiä pandakeskuksessa, mutta se on kuulemma suljettu taannoisen maanjäristyksen jäljiltä ja aiotaan siirtää. Olemme laiskoja tarkistaaksemme tiedon todenperaisyyden.

Chengdu ei ole entisellään. Kaupunkiin on rakennettu metro, mutta ruuhkat ovat entistä pahemmat. Taksikalusto on uusittu, ja pirssejä saa huitoa pidempään kuin koskaan ennen. Kaupunkikuva on karttunut uusilla rakennuksilla. Entinen lähiravintola on laajentanut tilojaan, uusinut menunsa ja tarjoilijoita on tuplamäärä. Kolme vuotta sitten mama ja papa ahkeroivat pienessa köökissään. Päivän jännitysnäytelmä oli tökätä sormella kiinankielista ruokalistaa ja odottaa, mitä eteen tuodaan.

Muutaman päivän nostalgiatrippi ennen Urumqia jättää pippurinmaun suuhun ja kilon ylimääräistä vyotärölle.

Gobin taivas on suuri

Luulin, etta lähemmäs äärettömyyttä ei pääse kuin menemällä pohjalaiselle lakeudelle ja tuijottamalla peltojen yli venyvää taivasta. Olin väärässä.

En ollut käynyt vielä Mongoliassa ja nähnyt, millaiseksi lähestyvä rajuilma värjää taivaankaaren Gobin autiomaassa. Tai kuinka lammaslauma häviää horisonttiin, tai horisontti häviää lampaisiin, tai kuinka tarpeeksi pitkään odotettuaan voi yhtä aikaa laakean yllä nähdä kuun, auringon, sateenkaaren, poutapilvet ja ukkospystyt.
Kolme viikkoa Mongoliassa on opettanut muutakin. Kuten sen, että maan pääkaupunki Ulaanbator on niin ruma, että tarvittaisiin pikaisesti pataljoona maisema-arkkitehtejä pelastamaan kaupunki rähjältä ja harmaudelta ja repsottavilta laatoilta. Mikään ei ole surullisempi näky kuin lauta-aidan ympäröimä, pakokaasujen värjäämä jurtta kerrostalolähiön takapihalla.

Ulaanbatoriin mongolialaiset kuitenkin pakkautuvat merkkivaatteineen ja satelliittitelevisioineen. Turistivirta käy toisinpäin. Turistit pakenevat windstoppereissaan ja fleecetakeissaan asumattomien seutujen laidoille valuttamaan Gobin hiekkaa sormiensa lävitse. Aina joku näkee villin hevosen.

Nadaam-vinkit

* Useat hostellit järjestävät nadaam-retkiä Ulaanbatoriin ja kaupungin ulkopuolelle. Retki kannattaa varata ajoissa (viikko tai pari etukateen). Opastettujen retkien etu on mm. se, etta niillä pääsee seuraamaan myös
hevoslaukkakilpailuja, jotka ovat kaupungin ulkopuolella ja joihin on hankala tai mahdoton päästä julkisilla kulkuvälineillä.

* Ulaanbatorin keskusaukiolla ja ympäri kaupunkia järjestetään erilaista ohjelmaa, useat ilmaisia. Kaupungin englanninkielinen ilmaisjakelulehti julkaisee tapahtumakalenterin.

* Stadionille kannattaa mennä notkumaan vaikkei olisi lippua. Pukuparaatista pääee nauttimaan etenkin, jos paikalle osuu hieman ennen avajaisseremonian alkua. Sadat muinaisiksi mongolisotureiksi pukeutuneet miehet ja kansallispukuiset naiset ovat näyttävä ilmestys.

* Stadionin edessa on lukuisia kojuja, jotka myyvä perinteisia nadaam-ruokia.
* Joitain lajeja, kuten jousiammuntaa ja lampaanluupeliä, pääsee seuraamaan ilmaiseksi.

* Avajaisseremonia on näkemisen arvoinen, mutta esimerkiksi painia varten stadionille ei kannata vaivautua ellei omista kiikareita. Painia voi seurata katsojaystavallisemmasta televisiosta.

* Jos jää ilman pilettiä ja mieli halajaa stadionille, lipputrokareita ei ole vaikea löytaa.

* Nadaamin aikana monet kaupat on suljettu useita päiviä (keskustavarataloa lukuunottamatta). Samoin virastot (pääpostia lukuunottamatta) sulkevat ovensa.

Nadaam

(Raapustettu vihkoon nadaamin jälkeisinä päivinä heinakuussa 2011.)

Ulaanbatorilaisen hostellin aulassa on käynnissä pienimuotoinen draama. Missä lakanat viipyvät? Miksi huone on rähjäinen? Tämän paikan palvelu on syvältä! Kaksi amerikkalaisturistia meuhkaavat hostellin emännalle.
Turisteilla on joko huono päivä tai sitten he eivät ole aikaisemmin yöpyneet hostellissa. Mitä olettivat kuuden dollarin hinnalla saavansa? Häpeän hieman heidän puolestaan.

Amerikkalaiset vaativat rahansa takaisin. Suukovun jalkeen he päätyvät maksamaan ensimmäisestä yöstä ja häipyvät rinkkoineen etsimään toista majapaikkaa. Harkitsematon teko! On nadaam, Mongolian merkittävin juhlapyhä, suuri kansallinen festivaaliviikko.

Kaupunki on tulvillaan turisteja. Jokainen hostelli, hotelli ja jurtta on tupaten täynnä viimeista petipaikkaa myöden. Kaupunkiin johtavat tiet ovat tukossa, autoletka matelee pitkin Ulaanbatorin pääkatua Peace Avenueta.
Nadaam on hyva syy pysya pois Mongoliasta. Toisille - kuten allekirjoittaneelle - se on syy olla siellä.

Lykästää. Hostelli järjestää päivän mittaisen nadaam-retken. Raapustan nimeni osallistujalistaan ennen kuin se täyttyy. 70 dollarilla saa tiketin avajaisseremoniaan, lipun ja kuljetuksen hevoskisapaikalle, ateriat ja lipun stadionille toisellekin päivälle. Kohtuullinen diili.

Tyytyväisyyttä ei kestä pitkään. Nadaam-aamu on valjennut, mutta olemme viettäneet kaksi arvokasta aamun tuntia kahvilassa ja odottaneet, etta seurueemme - kaksi bussilastillista turisteja - ovat saaneet voileipänsä ja kahvinsa ja paistetut papunsa ja särpineet ne.
Pakkaudumme minibusseihin ja juutumme ruuhkaan. Ei tarvita kristallipalloa kertomaan, ettemme ehdi ajoissa stadionille. Kanadalainen menettää malttinsa ja hyppää ulos bussista vaimo kintereillään. Pariskunta jää seisomaan kädet puuskassa liikennevaloihin.

Vielä viisitoista minuuttia häsläystä ja lukuisia puhelinsoittoja ja opas tekee päätoksen. Nyt ulos, ulos, kaikki! Alamme juosta tien pielustaa kohti stadionia, koko konkkaronkka. Papuateria pomppii vatsassa. "Vaadin rahani takaisin, jos missaamme avajaisseremonian", uhkaan vieressä vaiti jolkottavalle espanjalaiselle.

Parinkymmenen minuutin lenkin jälkeen olemme perillä, hikisinäja huohottavina, mutta perillä. Stadion on täyteen ahdettu ja maan kerma puheensa ehtinyt jo pitää. Alkakoon nadaam meillekin.